Hymy mun kasvoilla

Kasvoillani olevat masennuksen ja surun kuoret ovat murenemassa.

Sisäinen hyvä olo, kuihtuneet mutta uudelleen heräävät tunteeni puskevat läpi.

Minä elän saatana.

Tyttöystäväni on saanut minussa aikaan tärisemistä, motivaatiota, sydämen hyvälaatuisia  lyöntejä, naurua sekä unelmointia.

Kevät on tässä myös suuri tekijä.

Tuntuu kumminkin joskus siltä, että ympärilläni olisi jokin epäonnea levittävä kehä. Olen monesti huomannut sen, että kun minulle on suotu parempi olla, niin läheisilläni se on sitten päinvastoin.

En tiedä uskallanko ilmaista kenellekin sitä, että minä voin nyt hyvin.

Joku suuttuu kumminkin.

Vähän niin kuin "No joo, ei mitään sittenkään."

Minut on totuttu näkemään paskana.

Pidän sen sitten itselläni. Se on surullista, ettei joitakin oikeasti vain kiinnosta paskaakaan.

Ollaan sitten hiljaa.

Olen tietyllä tavalla itsekäs, mutta niin minun pitääkin olla.

Mä olen mieleltäni ruumis, joka tekee kovasti sen eteen työtä, että se voisi herätä.

Jos päätyisin itsemurhaan niin sitten sitä vasta voivoteltaisiin.

Hymyileminen vaatii vielä harjoittelua.

Se ei tule vielä täydellisenä signaalina. Mieleni ja ulkokuoreni välillä on vielä poistettavia häiriöitä.

Mulla on tullut vielä parempi olo siitä, kun terapeuttini tai syöpäjärjestöllä työskentelevä henkilö on ilahtunut ja huomauttanut mua hymyilystäni.

En osaa hymyillessäni katsoa heitä vielä silmiin.

Isälle mä voin kertoa kaiken.

Mä ajattelen ja keskustelen itseni kanssa eniten. Hyvistä ajatuksista ja olosta alkaa tulla merkityksettömiä jos niitä ei ilmaise ulos.

Mä elän silti itseni takia ja haluan tehdä elämästäni tarinan, joka on kerrottavan arvoinen.

Tässä on aito hymy.